Vaikkojoen irtouiton historiaa
Vaikkojoen vesireitti alkaa Pohjois-Karjalan Juuan Vaikkojärvestä päätyen Pohjois-Savon Kaavin Kärenjärveen. Joella on pituutta noin 50 kilometriä, mutta reitti jatkuu leveämpänä järvimaisemana ja päättyy lopuksi Melttusvirran kautta Kaavinjärveen. Näin koko reitin pituudeksi tulee noin 90 kilometriä. Vaikkojoessa on 27 koskea. Niiden yhteispituus on noin 7 km.
Vaikkojokea on satunnaisesti käytetty uitossa jo 1800-luvulla ja säännöllisesti vuodesta 1908 alkaen. Uitot loppuivat vuonna 1963. Vilkkaimpaan aikaan 1900-luvun alkupuoliskolla puutavaran uittajina toimivat mm. Tornator, Halla Ab, A. Ahlström Oy, Kaukaantehdas Oy, Oy Wilhelm Schauman Ab, Oy H. Saastamoinen Ltd, Hackman Ab&Co, H. Peura, Kuopion Höyrymylly Oy/Sampo, Savo Oy, Bruno Procope Ab, Oy Haapa Ab ja Valtion polttoainetoimisto Vapo.
Pulavuosina 1932–1938 oli töihin tarjolla runsaasti uittomiehiä, sillä töistä ja ruuastakin oli pulaa. Työolot olivat ankeat. Kämppiä ei juurikaan ollut (kämppiä oli Hirvolankoskella, Kotalammilla ja Pitkälläkoskella) ja uittomiehet yöpyivät joko olemassa olevissa kämpissä tai pääasiassa taloissa. Joskus sattui, että lähitaloon eivät kaikki mahtuneet majoittumaan ja osa joutui yöpymään ulkosalla. Eräs karmaiseva tarina tietää kertoa, että jotkut joutuivat yöpyessään ulkona hakemaan lämpöä talon lantakasasta.
Palkat maksettiin noin kahden viikon välein. Ns. kympit, joita aikalaisten mukaan oli vähän liikaakin, hoitivat palkkojen maksut metsäkämpillä, joskus harvoin taloissakin, koska niihin oli yleensä pitkät matkat.
Kaukas-yhtiön koivuvaneritukkeja vieritetään Vaikon¬jokeen Juuassa vuoden 1930 tienoilla.
Uitto oli raskasta työtä. Joki oli melko matala ja kivikkoinen ja vesi oli usein vähissä, joten sumia syntyi. Lisäksi reitin loppupäässä oli kannaksia, joiden ylittämiseksi piti rakentaa rännejä ja ohjata puut niihin.
Puun tarve oli kuitenkin kova ja kun vaihtoehtoisia kuljetustapoja ei ollut niin kaikista vaikeuksista huolimatta puut piti kyetä toimittamaan tehtaiden käyttöön. Ilman näiden miesten ja naisten ponnistuksia olisi arvokkaita vientituloja jäänyt saamatta.
Nykyisin Vaikkojoki on pyhitetty virkistyskäyttöön. Luontomatkailuun, kalastukseen ja melontaan.
Seppo Vainio
(Kirjoitus on julkaistu Vonkamies 2020 lehdessä)
Uitto Raja-Karjalassa 1700 – 1939
Raja-Karjalan puutavaran kuljetusolot olivat maitse huonot. Kuitenkin Laatokka ja siihen laskevat joet ja puutavaran uitto tekivät mahdolliseksi metsäteollisuuden synnyn. Uuksunjokeen vuonna 1754 perustettiin sahamylly. Se oli 2-raaminen. Lisää rakennettiin niin, että 1770-luvulla jo 4 raamisahaa oli käytössä. Sahatavarat kuljetettiin pääosin Pietariin Laatokan yli. Alueet kuuluivat Venäjään eikä tulliongelmia maksuineen ollut niin kuin Saimaan alueen sahoilla.
Talvella hakatut tukit ja halot uitettiin sekaisin sahoille. Tukit sahoille ja halkopuut maille kuivumaan ja halottaviksi. Valmiit kuivat halot kuljetettin purjelaivoilla asiakkaille. Erilaisia parruja ja kaivospuita hankittiin.
Puukauppa oli suosittu yritysmuoto, sillä uittajia oli esimerkiksi Tulemajoella kymmenkunta yhtiötä samana kesänä. Kun kaikki koettivat saada latvapurojen puut pääuomaan kevättulvilla, syntyi armoton kilpailu. Ensimmäisenä puut pääuomaan saanut lähti uittamaan pääuomaa. Kun sitten ensimmäinen ei ehtinyt saamaan jokea tyhjäksi, uitti seuraava puunsa edellisen niskaan sekaisin. Nämä johtivat pitkällisiin kiistoihin ja riitoihin. Kuitenkin vasta 1913 saatiin perustettua Salmin ja Jänisjärven uittoyhdistykset. Suojärven yhdistys perustettiin vasta 1927. Laatokalla puut jatkoivat lauttoina rantoja pitkin omistajilleen.
Vuosina 1929–1934 Salmin uittoyhdistyksen uittomäärät olivat 310 000 kiintokuutiometriä. Tuolloin uitossa oli kaikenlaista puutavaraa. Pitkärantaan rakennettiin sulfaattiselluloosatehdas 1916 kuusiraamisen sahan rinnalle. Suomen itsenäistyttyä kauppa Pietariin loppui. Asiakkaita oli haettava kauempaa mutta kuljetuksiin voitiin käyttää myös rautatietä.
(Kirjoitus on julkaistu Vonkamies 2020 lehdessä)
Uitto ja uiton päättyminen Vieremällä 1956 - 1971
Lauri HemmiMetsänhoitaja Lauri Hemmi on tullut tutuksi Pohjois-Savossa ensin metsätöiden tarkastajana, kun hän oli Sosiaaliministeriön palveluksessa. Kuopiossa hän tapasi Leena Huttusen, joka oli kotoisin Vieremältä. Heidät vihittiin 1955 ja näin Vieremästä tuli Laurille erittäin läheinen paikka. He muuttivat 1960 Lappiin, Lauri toimi viiden suuren metsäyhtiön ja metsähallituksen perustamassa Uittoteho ry:ssä tutkijana ja toiminnanjohtajana.
Vieremä on tunnettu yläsavolainen pitäjä. Vieremän maatalous on aina ollut merkittävä ja nykyisin siellä on lehmiä enemmän kuin ihmisiä. Metsät ovat olleet maatiloille erittäin tärkeitä, sillä niistä on saatu merkittävä taloudellinen apu tilojen hoidossa. Vanhoista metsistä useimmiten itsensä hakkaamina saatiin paljon arvokasta tukkipuuta ja metsien uudistus ja hoito on jatkunut hyvänä.
Uitto oli alun perin ainoa kaukokuljetusmuoto ja siinä tarvittiin paljon työvoimaa. Sotien jälkeen alkoi myös autokuljetus kilpailemaan uiton kanssa, mikä vähensi uittomääriä. Puiden rautatiekuljetus pysyi ennallaan.
Lauri Hemmi on seurannut puutavarankuljetusten kehittymistä Vieremällä ja uittojen päättymistä alkaen Marttisenjoelta 1956. Seuraavat valokuvat on otettu Suomen Metsämuseo Luston digitaalisesta aineistosta, Lauri Hemmin valokuvakokoelmasta.
POHJOIS-SAVON UITTOYHDISTYS hoiti kuljetukset Vieremänjärven yläpäästä ja latvajokien irtouitot suoritettiin erillisinä. 1950- luvulla nämä uitot alkoivat vähentyä ja uiton päättyminen Vieremän kunnan alueella alkoi 1956, jolloin Marttisen järvestä uitettiin puita viimeisen kerran. Ne olivat pääosin tukkipuuta ja metsänomistajat tekivät yhteisen kaupan Iisalmen Sahan kanssa. Tukki- ja latvapinotavara ajettiin kuorittuina metsistä hevosilla jäädytetyille alueille Marttisen järvelle hyviin teloihin. Luovutusmittaukset suoritettiin siellä. Ostaja hankki paikalle tottuneet uittojätkät ja Niin aloitettiin uiton valmistelut (kuva 1).
Kuva 1.
Kuva 2. Hinauspuomeiksi soveltuvien tukkien päät veistetään ja käsikairalla tehtyihin reikiin pujotetaan aiemmin tehdyt närelenkit, joilla puomien päät sidotaan yhteen.
Kuva 3. Osaurakkatöiden välissä otettiin palanpainiketta. Katselijoitakin riitti.
Kuva 4. Nuoret pojat vierittävät tukkeja urakalla Marttisenjokeen.
Kuva 5. Vieremäjärven pohjoispuolisia yksityisuittoväyliä ei ole kunnostettu uittoja varten, koska näiltä yksityisten omistamilta rantamailta vuosittain, pääasiassa Iisalmen ja Soinlahden sahoille uitettavat määrät olivat verrattain pieniä. Jos tulvavedet olivat vähäiset, uitto koskissa vaikeutui, mutta uittotyönjohtaja Hugo Sorri miehineen purkaa ruuhkat. Uittotöitä tehtiin usein urakalla.
Kuva 6. Marttisenjärveltä hinatut tukkilautat on uitettu Marttisenjokea pitkin alas Nissiläntien ali kulkevan uittokourun suulle yksityisuittona. Sieltä puut ohjattiin virran mukana alas Salahminjärveen, josta uittomiehet kuljettivat ne edelleen Murenusjokea pitkin Vieremän järveen ja sieltä puut laskettiin Vieremän jokea pitkin Iijärveen, josta ne hinattiin loppukäyttäjille.
Samaan aikaan kun yksityisten ja Uittoyhdistyksen pienten latva- ja sivujokien uitot lopetettiin, levitettiin nippu-uittoa- Vieremän joki kunnostettiin Metsähallituksen toimesta niin, että Vieremänjärvestä voitiin uittaa nippuja Iijärveen.Tässä työssä oli mukana Savon Uittoyhdistys uuden uittopäällikkönsä Elias Purhosen johdolla. Hevosten käyttö 1950-luvun loppupuolella väheni nopeasti. Maataloustraktorit aloittivat ensimmäisinä puiden ajot metsistä joko välivarastoon autokuljetusta varten tai lyhyiltä matkoilta suoraan nippuina Vieremäjärven jäälle. Samalla lopetettiin puiden kuorinta.
Tämä vaihe raakapuun kuljetuksissa oli merkittävä, sillä metsätraktorit lopettivat vähitellen maataloustraktorien käytön metsätöissä. Tässä vaiheessa metsuri Einari Vidgren astui mukaan kuviin ja alkoi kehittää metsätraktoreita niin hyvällä menestyksellä, että perusti Ponsse OY:n 1970.
Viimeinen suuri nippujen irtouitto suoritettiin Vieremänjoessa 1971, jolloin Vieremänjärven jäälle nippuina ajettiin 3000 m3 puuta, pääosin autoilla (kuva 7).
Kun nippulautat oli hinattu Koljonvirralle, uitto päättyi Vieremällä ja jäi historiaan.
Kuva 7. Tulva oli voimakas mutta lyhyt. Joitakin nippuja jäi jokivarteen ja ne aiheuttivat kuivuessaan leheisille mäntypuille pistiäistuhoja.Jokisuulla nippulautat juuttuivat kiinni pohjaan. Ne irroitettiin voimalaitokssta ja sareesra saadulla lisävedellä.
Kuva 8. A.Ahlström Oy:n metsäpäällikkö V.Mikkola )seuranaan aluemetsänhoitaja O. Karhu, piirityönjohtaja N. Jalonen ja ylimetsänhoitaja J. Ronkanen tuumailevat miten Vieremäjärvestä tulvavedellä Vieremänjokea pitkin Iijärven pohjoispäähän uitetut ja ja pohjaan kiinni jääneet nippulautat saadaan irti. V. Mikkola oikealla.
Kuva 9. Uiton päätyttyä Vieremän joki tarjoaa iloa ja virkistystä rantojen asukkaille ja veneilijöille, jotka pääsevät kulkemaan vapaasti pitkin jokea. Kuva on otettu Vieremän sillalta. Oikealla puolella on Leena ja Lauri Hemmin 1971 perustama kesäpaikka.
Lauri Hemmi ja Malla Hemmi
(Kirjoitus on julkaistu Iisalmen Sanomissa 14.8.2021)